Maailma tarvitsee nyt typpeä sitovia palkokasveja. Niiden laajamittainen hyödyntäminen on yksi keino, jolla nykyiseen maatalouden kriisitilanteeseen voidaan koettaa sopeutua. Samalla edistetään pitkäjänteisesti ruokajärjestelmän kestävyyttä ja kotimaista ruokaturvaa.
Olemme lähes omavaraisia peruselintarvikkeiden suhteen, mutta hyvin riippuvaisia niiden tuottamiseen tarvittavista ulkomaisista tuotantopanoksista kuten fossiilienergian käyttöön perustuvista teollisista typpilannoitteista. Venäjä on maailman merkittävimpiä typpilannoitteiden ja niiden raaka-aineiden tuottajia. Riippuvuutemme näiden tuotantopanosten saatavuudesta on kestämätöntä ja vaarantaa ruoantuotantomme huoltovarmuuden. Maaliskuun alussa päivitetyn kotimaan viljatasearvion mukaan Suomessa ohran ja kauran loppuvarastot maatiloilla, teollisuudessa ja kaupassa riittävät hädin tuskin syksyn puinteihin saakka. Kysyntä ylittää tällä hetkellä tuotannon kaikkien viljojen osalta. Peräkkäiset huonot satovuodet ja epävakaa maailman tilanne korostavat tarvetta panostaa kotimaiseen ruoantuotantoon. Sen kannattavuudesta on huolehdittava ja fossiilienergian käyttöön perustuvista tuotantotavoista pyrittävä pääsemään eroon.
Palkokasvien typensidonta säästää energiaa ja pienentää hiilijalanjälkeä
Jo Artturi Ilmari Virtasella aikoinaan oli tavoitteena kehittää omavarainen typpitalous biologisen typensidonnan avulla. Tuolloin kehitystyö hiipui, kun halvat teolliset typpilannoitteet tulivat markkinoille. Esimerkiksi herne ja härkäpapu kykenevät sitomaan ilmakehän typpeä maaperään noin 40–100 kg/hehtaari – ilmaiseksi, ilmastoa kuormittamatta.
Teollisten mineraalityppilannoitteiden hiilijalanjälki on 3,4–10,9 kg CO2-ekv/kg typpeä1,2 ja suoraan niiden tuotannosta aiheutuva hiilijalanjälki on 2,3–5,3 kg CO2-ekv/kg typpeä1. Mikäli oletetaan, että mineraalityppilannoitteiden tuotannosta aiheutuva hiilijalanjälki on kokonaan peräisin fossiilisten polttoaineiden kulutuksesta, jokaisen mineraalityppilannoitteiden sisältämän typpikilon tuottamiseen tarvitaan 2,4–5,4 kg öljyä tai 3,1–7,1 kg maakaasua3.
Leg4Life-hankkeen alustavien tulosten perusteella palkokasveja sisältävät viljelykierrot pienentävät jopa viidenneksen tuotekilokohtaisia N2O- ja CO2 ekv -päästöjä palkokasveja sisältämättömiin viljelykiertoihin verrattuina. Teollisten mineraalityppilannoitteiden tuotanto on toki mahdollista ilman fossiilista energiaakin, mutta prosessi on silti hyvin energiaintensiivinen. Mineraalityppilannoitteiden valmistuksessa tarvitaan energiaa keskimäärin 44 GJ/tn typpeä (=44 000 000 kJ/tn N), ja eurooppalaisten maatilojen energiankulutuksesta peräti 52 % johtuu mineraalityppilannoitteiden käytöstä4. Kun energiasta on niukkuutta, palkokasveja laajamittaisemmin hyödyntävä ruokajärjestelmä säästäisi energiaa muihin yhteiskunnan kriittisiin toimintoihin.
Kotimaiset palkoviljat vähentävät riippuvuutta tuontivalkuaisesta
Ukrainan kriisi on vavahduttanut myös rehumarkkinoita. Esimerkiksi rypsi ja rapsi ovat tärkeimpiä täydennysvalkuaisrehuja suomalaisten lehmien ruokinnassa. Rapsista valtaosa kuitenkin tuodaan maista, jotka ovat osallisina Ukrainan sodassa. Vuonna 2020/2021 Euroopan unioniin tuodusta rapsin siemenestä 55 % oli peräisin Ukrainasta ja rapsirouheesta 81 % Ukrainasta, Venäjältä ja Valko-Venäjältä5. Tämä näkyy myös rehujen hinnoissa, jotka ovat nousseet rajusti. Rapsin maailmanmarkkinahinta on yli kaksinkertaistunut 2014–2020 hintatasoon nähden: Keskihinta huhtikuun puolivälissä 2022 on reilu 900 €/tn, kun vielä syksyllä 2020 hinta oli alle 400 €/tn5.
Kotimaisiin tuotantopanoksiin perustuva rehuntuotanto luo ruokaturvaa, kun normaalisti käytettävistä tuotantopanoksista syntyy niukkuutta poikkeustilanteissa. Palkokasvien käyttö eläinten rehuina vähentää riippuvuuttamme teollisista typpilannoitteista ja tuontivalkuaisrehuista. Palkokasveja voidaan hyödyntää monipuolisesti eläinten ruokinnassa: ne soveltuvat sekä karkearehuksi että väkirehuiksi. Palkoviljoja kuten hernettä ja härkäpapua voidaan käyttää rehuannoksen valkuais- ja energiatäydennyksenä. Apilapitoisesta nurmesta tehdyn säilörehun rehuarvo on hyvä ja se maittaa lehmille erinomaisesti. Palkokasvien monipuolisuus on mahdollisuus myös huonoina satovuosina. Jos siemensadon valmistuminen näyttää kriittiseltä, palkoviljakasvusto voidaan korjata ja hyödyntää kokoviljasäilörehuna. Erityisesti härkäpapukasvusto sopii hyvin tähän tarkoitukseen.
Palkokasvit vaikuttavat myös suotuisasti maidon ravitsemukselliseen laatuun. Maito ja maitovalmisteet ovat jodioidun suolan jälkeen merkittävimpiä suomalaisten jodin lähteitä. Rypsi ja rapsi sisältävät yhdisteitä, jotka heikentävät jodin siirtymistä maitoon. Palkoviljojen käyttö ruokinnassa ei vähennä maidon jodipitoisuutta. Puna-apila puolestaan pehmentää maitorasvaa ihmisravitsemuksen kannalta suotuisasti.
Palkokasvien lisääminen lautaselle on kansanterveyttä parantava ilmastoteko
Suomalaisväestön palkokasvien kulutus on tällä hetkellä vähäistä, keskimäärin vain noin ruokalusikallinen päivässä (12–13 g/pv). Tämä on melko kaukana esimerkiksi ilmastoystävällisyyteen tähtäävän planetaarisen ruokavalion suosittelemasta keskimäärin 75 g/pv tasosta. Palkokasvit ovat hyviä proteiinin lähteitä, sisältävät runsaasti ravintokuitua ja monia vitamiineja ja kivennäisaineita. Lisäämällä palkokasveja lautaselle saadaan ruokavaliosta enemmän mm. kuitua ja folaattia, joiden saanti jää tällä hetkellä alle ravitsemussuositusten. Samalla voidaan vähentää punaisen ja prosessoidun lihan syöntiä vähintään sen verran, että päästään alle ravitsemussuositusten määrittämän ylärajan 500 g/vk. Tämän suosituksen ylittää tällä hetkellä noin kaksi kolmasosaa miehistä ja kolmannes naisista.
Palkokasvien käytön lisääminen ja punaisen ja prosessoidun lihan käytön vähentäminen on osa siirtymää kohden kestävää ruokajärjestelmää. Ruokavalion kasvispainotteisuuden lisääminen myös parantaa ruokavalion laatua ja tuottaa terveysetuja pitkällä aikavälillä vähentämällä riskiä sairastua sydän- ja verisuonitauteihin, tyypin 2 diabetekseen ja paksusuolisyöpään. Ruokatottumusten muuttamiseksi on tärkeää, että kuluttajien ulottuvilla on erilaisiin käyttötarkoituksiin soveltuvia palkokasvielintarvikkeita. Tähän tarvitaan hyvin toimivaa palkokasviketjua ja esimerkiksi nykyistä enemmän toimijoita palkokasviraaka-aineen jalostamiseksi elintarviketeollisuudelle ja ruokapalveluille soveltuviksi valmistusaineiksi. Erityisesti ruokapalveluilla on merkittävä rooli väestön ruokatottumusten muokkaamisessa.
Jo pienillä ruokailutottumusten muutoksilla voidaan saada aikaan merkittäviä terveys- ja ympäristöhyötyjä. Leg4Life- ja ScenoProt-hankkeiden tutkimusten mukaan esimerkiksi jauhelihapihvien hiilijalanjälki voi pienentyä lähes 50 %, kun puolet jauhelihasta korvataan kotimaisella härkäpavulla. Ruokavaliomuutoksen tulee olla hyvänmakuinen ja helposti arjen rutiineihin solahtava. Kuluttajien hyväksyntä ja koko ruokajärjestelmän tuki on äärimmäisen tärkeää tavoiteltaessa muutosta kohti kasvispainotteisempaa ja enemmän palkokasveja sisältävää ruokavaliota. Visionamme on tulevaisuus, jossa palkokasvit ovat realistinen ja kannattava vaihtoehto suomalaisille viljelijöille, ja ne kuuluvat osana jokapäiväiseen, terveelliseen ruokavalioon.
Teksti: Marjukka Lamminen, Anne-Maria Pajari ja Aila Vanhatalo
Lähteet:
1 Hoxha ja Christensen, 2018. The carbon footprint of fertilizer production: Regional reference values. International Fertiliser Society. Linkki.
2 Yara, 2020. Lannoitteiden ravinnesisällöt. Linkki.
3 Oletuksena maakaasun hiilipitoisuus 0,75 kg C/kg ja raskaan polttoöljyn 0,98 kg C/kg.
4 Fertilizers Europe, 2019. Harvesting energy with fertilizers. Linkki.
5 Euroopan komissio, 2022. Oilseeds and protein crops statistics. Linkki.